Eurooppalaiset valtiot ovat keskenään erilaisia johtuen lähinnä siitä, että niiden historialliset ja kulttuuriset kontekstit, joissa ne kehittyivät ajan saatossa tietyllä maantieteellisellä alueella, olivat erilaiset. Kulttuuri oli siis merkittävä tekijä, ja sen jäljet näkyvät yhä siinä, mitä kutsutaan kulttuuriperinnöksi. Tämä kulttuuriperintö on juuri se aarre, jonka olemme saaneet esi-isiltämme, ja se muodostaa kansan, yhteisön ja etnisen ryhmän perinnön. Esi-isämme ovat välittäneet meille useita perinteitä, tapoja, juhlia, rituaaleja, tietoa, käytäntöjä, jotka liittyvät luontoon, ja jopa tapoja ilmaista iloa, surua, sekä kieliä, joita meidän tulee säilyttää ja välittää eteenpäin tuleville sukupolville. Euroopan kulttuurillinen monimuotoisuus säilyy niin kauan, kun voimme suojella ja säilyttää jokaisen maan omaa kansallista aineetonta kulttuuriperintöä.

Useat kansainväliset organisaatiot ottivat aktiivisen roolin laki- ja asetusperustaisen viitekehyksen luomisessa kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Yleissopimuksessa, joka käsitteli maailman kulttuuri- ja luontoperinnön suojelua, Unesco määritteli kulttuuriperinnön monumenteiksi, rakennuskeskittymiksi ja paikoiksi, joilla on poikkeuksellista, universaalia arvoa historiallisesta, taiteellisesta ja tieteellisestä näkökulmasta (Unesco, 1972). Vuonna 1982 Unesco päätti laajentaa perinnön määritelmää monisyisemmäksi, jolloin se ei rajoittuisi yksittäisiin monumentteihin, vaan kattaisi aineelliset ja aineettomat teokset, jotka osoittavat kansan luovuutta, eli esimerkiksi kielet, rituaalit, uskomukset, kirjallisuus ja taideteokset, arkistot, kirjastot (Mitchell et al., 2011). Kokouksen mukaan siis perintö on alue, jolla on kaksi ulottuvuutta: aineellinen (materiaalinen) ja aineeton (immateriaalinen/sosiaalinen) (Ahmad, 2006).

Se mitä nykyään kutsutaan aineettomaksi perinnöksi, on syntynyt Unescon pyrkimysten pohjalta vuodesta 1952 lähtien (Kirshenblatt-Gimblett, 2004). Pyrkimykset ovat poikineet kansainvälisiä sopimuksia, joiden pohjalta maat niiden edustajien ja asiantuntijoiden välityksellä ovat panneet täytäntöön kansallista perintöpolitiikkaa. Pyrkimykset huipentuivat vuonna 2003 yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta (ICHC).

Tähän yleissopimuksen toiseen artiklaan on kirjattu käsitteen laajin määritelmä:

"Aineettomalla kulttuuriperinnöllä" tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. Tätä aineetonta kulttuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, yhteisöt ja ryhmät luovat jatkuvasti uudelleen suhteessa ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa luonnon ja oman historiansa kanssa, ja se tuo heille tunteen identiteetistä ja jatkuvuudesta, edistäen siten kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden kunnioitusta. (Unesco, 2003).

ICHC:n rooli ja tarkoitus oli ja on rohkaista paikallisyhteisöjä, kuntia, kansalaisjärjestöjä ja hallituksia ryhtymään toimiin, jotka tunnistavat, säilyttävät ja tukevat aineetonta perintöä. Tämä kansainvälinen lainsäädännöllinen suojelutyökalu on luonut pohjan sellaisten luomusten suojelemiseksi, jotka ovat vaarassa kadota ikuisiksi ajoiksi. Tällaisten luomusten säilyttäminen tarkoittaa yhteisön tunnustamista osaksi historiallisia perinteitä, mutta myös sen hyödyntämistä taloudellisesti.

Smithin ja Aikawa-Fauren mukaan (2009) ICHC:n tavoitteet ovat:

• sellaisten luomusten suojeleminen, jotka ovat vaarassa kadota ikuisiksi ajoiksi;
• antaa maailmanlaajuista tunnustusta
• vahvistaa identiteettiä
• mahdollista sosiaalista yhteistyötä ryhmien sisällä ja välillä
• varmistaa historiallista jatkuvuutta
• lisätä ihmiskunnan luovaa monimuotoisuutta

ICHC-yleissopimus solmittiin tärkeään aikaan, jolloin ICHC:n arvoja piti arvioida, sillä aineetonta kulttuuriperintöä ei voi mitata ja verifioida välittömästi, ja sen olemassaolo riippuu välittymisestä sukupolvelta toiselle, eli toisin sanoen ihmisiltä toisille (Xiao, 2022).

Toinen tärkeä lakidokumentti on yleissopimus kulttuurillisten ilmaisutapojen suojelemisesta ja tukemisesta (2005). “Kulttuurillisilla ilmaisutavoilla” tarkoitetaan niitä ilmaisutapoja, jotka ovat yksilöiden, ryhmien ja yhteiskuntien luovuuden tulosta ja joilla on jokin kulttuurillinen sisältö (Unesco, 2005).

Katso alla oleva video, jossa suomalaisen pilottihankkeen osallistujat keskustelevat Unescon aineettoman kulttuuriperinnön määritelmästä.

Lähteet

Ahmad, Y., (2006). The Scope and Definitions of Heritage: From Tangible to Intangible. International Journal of Heritage Studies, vol.12, no.3, pp.292–300.

Kirshenblatt-Gimblett B., (2004) Intangible heritage as metacultuer production. Published by Blackwell Publishing.

Mitchell N., Rössler, M., Tricaud, P.M, (2011). Paysages culturels du patrimoine mondial, Ghide pratique de conservation et de gestion, UNESCO, pp.17.

Smith L. ja Aikawa-Faure N. (2009) Safeguarding of Intangible Cultural Heritage, book edited Key issues in cultural heritage. Routledge, Taylor and Francis Group, London and New York.

UNESCO, Paris, Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage (2003), https://ich.unesco.org/en/convention.

Xiao L. (2022) Intangible Cultural Heritage Reproduction and Revitalization: Value Feedback, Practice, and Exploration Based on the IPA Model, Computational Intelligence and Neuroscience Volume 2022, Article ID 8411999, 13 pages https://doi.org/10.1155/2022/841199911.